Pyhäpäivän piti käynnistyä mukavasti kivoilla agitreeneillä Niinan ja Urhon kanssa, mutta toisin kävi . Lämppärilenkillä pojat pääsivät taas rähisemään ja tällä kertaa rähinän seurauksena Urho sai ilkeän näköisen haavan kylkeensä ja treenien sijasta matka jatkuikin eläinlääkärin pakeille. Ei voi juuri sanoin kuvata kuinka paljon mua harmitti (ja harmittaa), että olin niin TYPERÄ, että annoin mahdollisuuden kyseiselle tapahtumalle tapahtua. Usko ei vaan tällä kertaa oikeastaan edes noteerannut Urhoa eikä nostellut edes niskakarvoja tms. vastaavaa, joten en osannut olla tarpeeksi skarppina. Vastasi sitten kuitenkin haasteeseen kun tilanne sattui tulemaan ja hampaiden käyttö meni kyllä överiksi. Hyvä muistutus taas siitä, ettei Usko näennäisestä leppoisuudestaan huolimatta todellakaan ole mikään puudeli vaan kovaluonteinen metsästyskoira, jolta terävyyttä tilanteissa löytyy. Toisaalta sitähän siltä myös odotetaan ja siihen kannustetaan (esim. kettuleikit taannoin), mutta ei tietenkään toisten koirien kanssa. Aivan kauhea tunne kun on aiheuttanut toisille niin ison vaivan ja harmin, sitä on tässä joutunut itkeä tihrustamaan , vaikka siitä nyt tietenkään mitään hyötyä ole, sattunut mikä sattunut. Täytyy vaan toivoa Urholle pikaista paranemista. 

Mussa tapahtuma aiheutti aikamoisen epävarmuuden. Vasta tänä keväänä olen alkanut luottaa Uskoon ja siihen, että se tosiaan on mulla täysin hallinnassa. Nyt tuntuu, että uskallanko mä sen kanssa lähteä enää mihinkään saati sitten treeneihin ja tämä tunne tietysti tulee varmaan välittymään koiraan. Kävi jo mielessä heittää hanskat naulaan, olisiko kuitenkin parempi että U pysyisi vaan täysiverisenä metsästykoirana ja unohdettaisiin nämä muut kuviot. En tiedä.