Suot sykähdyttää. Aina vaan, eikä Hirvisuo tänä iltana tehnyt poikkeusta. Hieno keli, ei enää niin kuuma ja tuuli kävi mukavasti pitäen öttiäiset tiessään. Kesään heräävä suo oli kukkea ja vaaleanvihreä, kaunis! Ja hiljainen. Lintujakin nähtiin: yksi hanhi lenteli komeasti muutamaan otteeseen yli, mustaviklo (? tai joku muu kahlaaja, noin isokuovin kokoinen mutta ei se) lennähti meitä pakoon ja jäi istuksimaan männynkippuran latvaan sekä kapustarinta pariskunta. Ja pari lokkia

Usko treenasi metikössä pillimaahanmenoa ja meni kyllä hyvin maahan, mutta kun metässä ollaan ja hajuja on, niin johan ei pateet enää niin kiinnostakaan. Vaikeaa keksiä huippupalkkoja metsään (paitsi se riista). Mutta katotaan nyt vielä ainakin muutama kerta metässäkin näin, voihan se olla, että kaveri oppii palkasta tykkäämään.

Ahkun kanssa koin sellasen ahaaelämyksen, että havahduin miksi annan sen aina metässä hinata mua täyttä häkää. Nyt yksinkertaisesti siirsin sen taakse ja siellähän se kulkikin tovin päästä aivan rauhassa . On se kumma, miten oon tähän asti ollut sitä mieltä, että Ahku ei vaan pysty siihen. Toisaalta oon ollut myös sitä mieltä, että minä en saa Uskoa kulkemaan kauniisti. On se ihmeellistä tämä oman pään työstäminen.

Se mikä myös on ihmeellistä on se, että kun olet ottamassa kuvaa kauniista suokukkamättäästä ja seesteisestä paimenkoirasta, niin tulos on tämä:

Tai kun saa koiran käännettyä, niin tämä:

Luovutin.

 

Usko taitaa poseerauksen vähän paremmin.

 

Ja kyllä Ahkukin pystyy, kunhan palkkioista sovitaan

Retken päätteeksi kotiin syömään, jauhelihaa ja kanaa riisillä, bon appetit!