AD:lla treenamassa pitkästä aikaa, myöhäisillan ryhmä ja koutsaamassa Mari. Treenit (oikein hyvät sellaiset) koitan piirtää ja kirjata tänne huomenna, mutta ennen kuin yöunen mukana unohtuu, niin muutama ajatus, joita illan treeni taas kiteytti.

Otsikko viittaa siihen, että olen pohtinut koiran koulutuksen (ei vain aksa vaan laajemmin katsottuna ) ja ehkä elämän yleensäkin olevan kuin virtaavan veden retkimelontaa. Järkevintä on lukea jatkuvasti jokea ja ohjata sinne, mistä saa parhaat kyydit turvallisesti. Ei ole järkeä purtaa aivan tolkuttomasti, jos virtaa lukemalla pääsee paljon helpommalla. Pitää vain vältellä kivet ja akanvirrat yms. ja välillä on tietysti hyvä nousta rannalle lukemaan koskia jo ennalta käsin, jottei joudu yllättäviin tilanteisiin kylmiltään. Ehkä nähdä paljon vaivaa ja raahata kanootti ohi pahimmista koskista. Ja jos joutuu uimaan niin silloinkin on suunnitelma miten sen tekee ja varavaatteet kuivana melontapussissa. Joku voisi ajatella elämän rinnastamista virran mukana kulkemiseen päämäärättömäksi toiminnaksi ilman omaa tahtoa, mutta en sanoisi niin. Päämäärä on valita parhaat linjat oma välineistö ja kapasiteetti huomioiden, pitää katse eteenpäin ja mela vedessä! Sehän on jatkuvaa vaikuttamista eikä ajelehtimista.

Miksi tämä tuli mieleen illan agitreeneistä oli Marin kommentti, että sen sijaan, että väännettäisiin jatkuvasti koiran liikettä vastaan (mitä todellakin olen harrastanut), ohjataan koiraa niin, että liike soljuu. Ei siis vastusteta vaan myödätään. Olen kyllä niin tämän ideologian kannalla. Miten paljon mukavampi onkaan harrastaa tiiminä, kun koko ajan ei tarvitse vängätä, vaan voi keskittyä ohjaamaan! Sama koskee varmasti myös metsästystä, eli tästä syksystä kai Eerolle nautinollisen on tehnyt se, että vänkäämisen ja henkisen tai fyysisenkin painin sijaan on voinut käyttää voimavarat koiran lukemiseen, ohjaukseen ja tiiminä työskentelyyn.

Oikeastaan hassua, että nyt tuntuu, että kaikki ajatukset joita tässä vuoden aikana ollaan pyöritetty palaa tavallaan aina jollain lailla samaan ja tulee esiin siellä sun täällä. Ehkä sitä on vaan virittäytynyt jollekin taajuudelle niitä asioita havaitsemaan. Niin tai näin, vaikka ajatukset koirien koulutuksesta ja elämästäkin varmasti vielä muuttuvat moneen otteeseen toivon, ettei  vänkäyskulttuuriin tarvitse enää palata!