Pitää kirjoittaa vähän täytetekstiä välillä kun on blogin pito sittenkin vähän jäänyt. Nytkin on monta asiaa päällä yhtä aikaa, ei jouda nettiin kirjoittelua ajattelemaan liikaa. Niinkuin nyt sellanen pikkujuttu, että kuukauden päästä näitäkin tekstejä kirjoitellaan eteläisessä Savossa! Niistämme Oulun rahan hajun nenästämme ja muutamme kala- ja riista-aittojen äärelle! Se jos mikä tekee hyvää Iisin metsästyskoirakoulutukselle!

Vein Iisin eilen tutustumaan vetohiihtoon. En toki vedättänyt Iisillä, vaan Uskolla ja Iisi siinä sitten sai tutustua juoksemalla vapaana saman radan. Pikku lämppärit otettiin ja sitten vehkeet valmiiksi ja ladulle. Usko ampaisi tietenkin kuin tykin suusta ensimmäiset sadat metrit. Ja niin teki pikkukoira Iisikin. Ajattelin, ettei kyllä jaksa koko lenkkiä tuota vauhtia, vaikka radan pituus oli vain 5 kilometriä. Vaan eipä taida olla enää niin pikkuinen tuo koira. Lisäksi sille on tullut jostain tolkuton määrä virtaa... ja juoksuvauhtia! Iisi juoksi aina hirmu spurtilla Uskon eteen ja hyppäsi hankeen (tiedä sitten miksi...) Mönki siellä kuonon pää vähän näkyvissä aikansa ja kun pääsi pois tuli taas samanlaisella spurtilla meidän eteen ja hankeen. Kyllä mua nauratti moinen toiminta, toholo mikä toholo... Ajattelin tietenkin, että väsyypä ainakin, mutta mitä vielä. Loppulämmittelyksi käytin kumpaakin seisojaa vapaana metsässä ja Usko se oli joka väsyneeltä vaikutti... Iisillä jatkui sama meno kuin ladulla. Että sellasta! Eipä tullut mieleen koulutella mitään ihmeellistä hetkeen aikaan, jos fyysinen tarve riehua on noin kova.

No koulutin minä tänään kaupan edessä odottelua. Iisi oli yksin puussa kiinni ja hyvin olikin, eipä riekkunut tai huutanut. Siellä se odotti aivan hiljaa, kunnes tulin muutaman metrin päähän jolloin alkoi tietty hirvee pomppiminen.

Veikkaan, että nyt on vaikein vaihe esimerkiksi hihnakävelyn suhteen. Eikä se ole totta puhuakseni edes kymmenesosa niin vaikea, kuin se oli Uskon kanssa aikoinaan. Joka lenkillä vaan pitää aivan ensimmäisillä metreillä tehdä se sama juttu selväksi, että se on ihminen, joka määrää tahdin ja haistelupaikat. Sittenpä sitä mennäänkin kuin ellun kana, mitä nyt välillä vastaan tulevat koirat kiihdyttävät pääkoppaa. Joskus niille haukutaan, useammin jo ei. Tyytyväinen olen perus hallittavuuteen arjessa, vaikkei se tietenkään koskaan ole tarpeeksi hyvä. Paikallaan olo on tosin vaikeaa, käskyt meinaavat unohtua melko nopeasti. SItä pitäisi alkaa treenaamaan tässä kevään koittaessa, että saataisiin Iisistäkin sellainen mallikoirakansalainen. Sitähän Usko ja Ahku tietty jo ovat hehehe!!!